copyleft 2012–2020Ristiriitainen kuin Venäjä itse
Oppositiohahmo Eduard Limonov on kehittänyt itselleen roolin maksimalistina. Hän elää täysillä kapinoiden sosiaalisia ja moraalisia konventioita vastaan.
Venäläinen kirjailija Eduard Limonov (s. 1943) tuomittiin huhtikuussa 2003 neljäksi vuodeksi vankeuteen laittomien aseiden hallussapidosta ja terrorismin valmistelusta. Päästyään etuajassa ehdonalaiseen hän sanoi, että vankilassa jokainen päivä on taistelua minuuden puolesta.
Tätä taistelua hän oli käynyt koko elämänsä ajan, niin maanalaisena runoilijana Brežnevin Moskovassa, emigranttina New Yorkissa ja Pariisissa kuin kielletyn kansallisbolševistisen puolueen perustajana uudella Venäjällä.
Kirjailija Emmanuel Carrère tutustui Limonoviin Pariisissa punkkarikirjailijoiden piireissä ja on seurannut hänen taisteluaan Venäjällä. Limonovin dokumenttiromaanissa kuvatusta vaelluksesta voi sanoa, että se on yhtä äärimmäinen ja ristiriitainen kuin Venäjä itse.
Tšekistiperheen poika osallistui alaikäisenä Harkovissa rikollisjengiin. Limonov jätti sen 1964, kun hänen paras lapsuudenystävänsä sai kuolemantuomion.
Hänen ensimmäinen proosakirjansa, New Yorkissa julkaistu omaelämäkerrallinen Se olen minä — Editshka kuvaa Amerikan katuojaan sortuvaa runoilijaa. Kirja pursusi raivoa ja kärsimystä. Se solvasi emigraation harmaantuneita tukipylväitä, pilkkasi amerikkalaista keskiluokkaista elämäntapaa ja ihannoi espanjalaista anarkismia ja Mustia Panttereita. Limonovista tuli lännen kapinallinen, joka halusi «walk on the wild side».
Kaikki on sallittua
New Yorkissa hän keksi lopullisesti, että kaikki on sallittua, ja shokeerasi tällä keksinnöllään jokaisen. Hän kehitti itselleen roolin maksimalistina, joka elää täysillä kapinoiden sosiaalisia ja moraalisia konventioita vastaan.
Sorruttuaan miljonäärin taloudenhoitajaksi ja «palveluskoiraksi» hän kompensoi alennustilaansa haaveilemalla lähdöstä Beirutiin tai Latinalaiseen Amerikkaan aseelliseen taisteluun. Siellä hän «saisi napin otsaansa vieraan asian puolesta, johon et usko tai uskot vain osaksi» Mutta hän ei suostu kuolemaan tuntemattomana, vaan edellyttää, että New York Timesissä on kuva ja neljä riviä: «Limonov on kuollut — runoilija ja prosaisti — hän kaatui toissayönä laukaustenvaihdossa Beirutin itäsektorilla».
Hän paljasti kaksoiselämänsä ja puolustautui kylmäverisesti poikkeusihmisen kutsumuksella: «minä pelasinkin ilman sääntöjä». Hän tunnustaa jo syntymässä saaneensa ikuisesti tyydyttämättömän valtavan kunnianhimon, joka ei salli hänen pysähtyä. Limonovin metafyysinen kapinallinen haastoi ihmisen osan ja vihasi maailmanjärjestystä.
Konekiväärillä Sarajevoon
Olin kirjeenvaihdossa Limonovin kanssa 1986 julkaistuani hänen proosarunojaan Kalenteri-86:ssa (Weilin & Göös 1986). Niinpä yllätyin yhtä paljon kuin Carrèrekin, kun Limonov palattuaan Venäjälle alkoi vilahdella äärinationalistisessa politiikassa.
Seikkailijan veri johti hänet lähes sattumalta serbien rinnalle Bosnian sotaan. Kuuluisassa televisionauhoituksessa Radovan Karadzic uhkailee vuorilta Sarajevoa, sitten Limonov hänen vieressään ampuu sinne konekiväärillä. Carrère pohtii pitkään Jugoslavian hajoamissotien syyllisiä sortumatta mustavalkoisuuteen, mutta vaikenematta sotarikoksista ja hävittävistä kansallisista intohimoista.
Limonovin perustama kansallisbolševistinen puolue ei alussa tuntunut tietävän, flirttaillako äärivasemmiston vai äärioikeiston kanssa. Slaavilainen uho sopi hyvin muukalaisvihaan ja väkivaltaisen anarkian hehkuttamiseen 1990-luvun alun arvokaaoksessa.
Mutta kansallisbolševismi alkoi artikuloida laajaa sosiaalista tyytymättömyyttä. Elämä itse karsi rasistiset vaistot sekä geopoliittiset fantasiat ja ohjasi nuoret radikaalit demokratia-aktivismiin. «Erimielisten marssien» ja limonovilaisen Toinen Venäjä -puolueen haastaessa autoritäärisen vallan vuodesta 2006 lähtien olivat kansallisbolshevikit niiden kantava ja järjestävä voima. Vaikka kasparovit, kasjanovit ja muut tähdet pääsivät etusivuille, nuoret natsbolit ottivat pampuniskut päähänsä. Limonov pysyi kaikkea tätä spontaania vastarintaa inspiroivana keskushahmona.
Sellin samurai
Vankeus sementoi myytin Limonovista. Sellissä hän näyttäytyy rautaisen itsekurin hallitsemana henkisesti valppaana samuraina, joka meditoi ja kirjoittaa uupumatta.
Carrère referoi Limonovin länsikielille käännettyjä omaelämäkerrallisia kirjoja ja muita materiaaleja. Tämän autofiktion kaikkia shokeeraavia ja paisuteltuja juttuja ei olisi kuitenkaan kannattanut toistaa ilman lähdekritiikkiä — pitääkö kaikkea pistoolin kanssa hosumista uskoa? Emigranttitaustastaan huolimatta Carrère ei tunnu osaavan venäjää paljonkaan ja maankin hän tuntee vain puolinaisesti. Myytinrakentaja Limonov vie kirjoittajaa miten haluaa.
Kirjassa vallitsee kummallisesti ranskalainen translitterointi: Kharkov (po. Harkov), Zivago (Živago). Osa nimistä, kuten Solženitsyn on taas oikein. Natsboleista eli natsionalbolševikeista on tullut nasboleja ja «Igor Gaidar» on varapääministeri Jegor Gaidar ja niin edelleen. Kirja on täynnä vääristyneitä venäläisiä termejä ja yksityiskohtia. Limonovin proosa- ja runotuotanto olisi ansainnut kunnon esittelyn.
Vanha sotaratsu menettää harkintakykynsä
Carrère lopettaa tarinansa vuoteen 2007 ja erehtyy pahasti Limonovin poliittisen toiminnan merkitystä arvioidessaan. Limonov ei ole syrjäytynyt ja pihalla kuten hän väittää. Hänen kasvattiensa «erimielisten marssit» tasoittivat tien joulukuussa 2011 nousseelle mielenosoitusaallolle. Nykyisiä näkyviä kansalaisliikkeitä kuten Himkin metsän tai Pietarin historiallisen keskustan puolustamista pyörittävät useimmiten «julkiseen toimintaan» nousseet entiset natsbolit.
Joulukuun 2011 mielenosoitusaalto on kuitenkin ohittanut Limonovin ja muut konkarit. Valokeilaan ovat nousseet uudet nuoret leijonat kuten talousliberaali Aleksei Navaljnyi ja vasemmistolainen Sergei Udaltsov.
Tätä vanhan sotaratsun on ollut vaikea sietää ja Limonov tuntuukin menettäneen harkintakykynsä. Äskettäin hän on esittänyt kuohuttavan rasistisia lausuntoja uzbekeista. Hän julistaa liberaalin opposition yhtä vaaralliseksi viholliseksi kuin «varkaiden ja huijareiden» hallinnonkin. Ketä tällainen hyödyttää?
Ulkopuolisuutensa Carrère paljastaa sanoessaan Putinia «häkellyttäväksi toisinnoksi Eduardin elämästä». Perusteluna on samanlainen sotilasperhe, lapsuuden proletaarislummi ja pikkurikollisuus, romanttinen vallankumousihailu.
Hän nimittää humanismia ja demokratiaa halveksivan kyynisen Putinin «suuren luokan valtiomieheksi». Tosiasiassa mikään ei voisi olla kauempana kaikkeuden järisyttäjästä, suuresta individualistista ja äärimmäisyysihmisestä Eduardista kuin kaksinaamainen ja kavala, älyltään, sivistykseltään ja moraaliltaan luokaton KGB:n nilkki Vova.
Puutteistaan huolimatta Limonov on mitä tarpeellisin: ajankohtainen ja sähköistävä lisä Venäjä-kirjallisuuteemme. Ennen kaikkea se tuo horisonttiimme väkevän kirjailijan, joka käy elämäntaisteluaan samoilla huipuilla kuin Henry Miller, Jack Kerouac — ellei peräti Dmitri Karamazov.
«Kansan Uutiset», 07.04.2013
