copyleft 2012–2020Emmanuel Carrère: Limonov
Romaanihenkilön pintavaahtoa.
Venäläisen kulttikirjailijan, skandalistin, sotaturistin ja kansallis-bolševikin Eduard Limonovin (s. 1943) menneisyys on sellainen sekoitus myrskyä ja mylväystä, että kenen tahansa elämäkerturin luulisi itkevän onnesta. «Venäläiseksi Jack Kerouaciksi» kutsuttuun hahmoon on tarttunut Emmanuel Carrère ja pyöräyttänyt dokumenttiromaanin. Niitä hän on tehnyt esimerkiksi tieteiskirjailija Philip K. Dickistä ja murhaaja Jean-Claude Romandista (suom. Valhe, 2000). Limonov jatkaa tavallaan Carrèren perustematiikkaa, minuuden häilyvyyden sekä toden ja epätoden pohdintaa.
Pureutuessaan lähiaikojen poliittisiin kysymyksiin Carrère liikkuu samoilla vesillä kuin nykyaikaisen dokumenttiromaanin pioneerit Truman Capote, Norman Mailer ja Hunter S. Thompson. Fakta-aineistoa, sitaatteja, haastatteluja ja kokemuksia yhdistetään fiktion keinoihin ja kuvitteelliseen materiaaliin. Vahva suhde nykypäivään poikkeaa vaikkapa kotimaisista dokumenttiromaaneista, joita on pääasiassa rakenneltu kaukaisemman menneisyyden pohjalta.
Aineistostaan Carrère rakentaa kronologisen kertomuksen «metafyysisestä kapinallisesta», joka pulpahtaa aina pinnalle potkimaan tutkainta vastaan. Samalla teos tarjaa lyhyen historiakurssin Venäjän viime vuosikymmenistä.
Tyyppinä Limonov muistuttaa hieman amerikkalaisdekkaristi James Ellroyta — hänellä on radikaali elämä, mutta taantumukselliset mielipiteet. nkvd-upseerin poika muutti 1970-luvulla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, järkytti venäläisiä emigranttipiirejä kerettiläisillä jutuillaan ja kohuromaaneillaan sekä seikkaili Jugoslavian hajoamis-sodissa ja uuden Venäjän syntyvaahdossa. Sittemmin Limonov tuli tunnetuksi nationalistisia näkemyksiä laukovana vastakulttuuri-äijänä, joka ihailee bolševismia, mutta vastustaa Putinia.
Toisin kuin dokumenttiromaanin klassikot Limonov rakentuu melko vähän haastattelujen ja kokemusten pohjalle. Päähenkilöä on toki lyhyesti haastateltu, samoin kansallisbolševikkikirjailija Zahar Prilepiniä. Pääasiassa Carrère tuntuu ammentavan aineistoa Limonovin romaaneista, jotka ovat kaikki omaelämäkerrallisia. Mutta on niissä myös fantasiaa ja spekulatiivisia elementtejä.
On ehkä hieman ongelmallista, että Carrère lukee Limonovin romaaneja autenttisina dokumentteina kirjailijan elämästä. Kenties hän haluaa sanoa, että elämä on aina kerrottua eikä faktaa ja fiktiota voi erottaa. Limonov on kirjailija, jonka tuotantoa on hankala ajatella ilman ulkokirjallisia tekijöitä, vaikka viime vuosina häntä on alettu arvostaa laajemmin myös puhtaasti kirjailijana. Legendojen toisteleminen ja faktan ja fiktion välisen jännitteen sivuuttaminen ei silti paranna Carrèren teosta, vaikka saattaa lisätä romaanin kaupallista potentiaalia.
Kertomuksessa on toki väriä ja vauhtia. Romaani kaahaa Ukrainan maaseudulta Harkovaan, Moskovaan ja New Yorkiin. Carrère iskee tarinaa: Limonov nuorisorikollisena, yrittämässä itsemurhaa, mielisairaalassa, hanttitöissä, juoppoputkessa, Limonov underground-runoilijana, sängyssä naisten kanssa, pokaamassa miehiä New Yorkin puistoissa. Yhteenkään päähenkilön elämänvaiheeseen ei kuitenkaan keskitytä kunnolla, eikä niistä pyritä löytämään laajempia merkityksiä.
Kirjailijantyöstä dokumenttiromaani ei kerro paljon mitään. Miksi Carrère sitten haluaa kertoa meille Limonovista? Ranskalaiskirjailija etsii suurta kertomusta: hänen mielestään Limonovin elämä kuvaa meidän kaikkien elämää toisen maailmansodan jälkeen. Mistä oikein on kysymys?
Ehkä vastaus löytyy siitä miten Carrère on kirjoittanut itsensä mukaan teokseen. Hän näyttäytyy Limonovin vastakohtana, länsimaisena oikeistoliberaalina älykkönä, ja sellaisilla on tietenkin tylsä ja merkityksetön elämä. Limonov sen sijaan vaikuttaa siellä «missä historia tapahtuu», Carrère hehkuttaa.
Esimerkiksi 1990-luvun alussa Limonov painui Jugoslaviaan hillumaan serbijoukkojen mukana. Tunnetussa bbc:n tv-dokumentissa hän ampuu konekiväärillä piiritettyyn Sarajevoon. Sittemmin hän soti sissinä Krajinassa, samoilla seuduilla kuin suomalainen arkkitehti ja palkkasotilas Marco Casagrande, joka julkaisi sotatripistään muisteluksen Mostarin tien liftarit (1997).
Teoksen kiinnostavinta antia ovat Limonovin Venäjälle paluun vuodet. Hän on mukana Moskovan syksyssä 1993, kun kommunistivetoinen parlamentti haastaa presidentti Boris Jeltsinin. Kapina kukistetaan raa’asti, ja katukahakassa Limonov haavoittuu miliisin luodista.
Hämyisen eurasianisti-filosofi Aleksandr Duginin kanssa Limonov perustaa Kansallisbolševistisen puolueen, joka flirttailee fasismille, kommunismille ja äärinationalismille. Samalla kansallisbolševikeista eli natsboleista tulee venäläistä vastakulttuuria, liike jonka railakas suora toiminta innostaa yhä Putinin pikkupakkasessa.
Poliittisena liikkeenä natsbolit on täynnä ristiriitoja. Joka tapauksessa puolue on tarjonnut purkautumistien tyytymättömälle nuorisolle ja haastanut Kremlin yhä autoritaarisemmaksi käyvän vallan. Rauhanomaisesti toimineen puo-lueen merkityksestä kertoo sekin, että sen tukahduttamiseen on käytetty runsaasti väkivaltaa. Puolue sinnittelee edelleen, nykyään nimellä Toinen Venäjä. Carrère kuvaa kiinnostavasti Limonovia vastaan nostettua oikeusjuttua ja kirjailijan vankila-aikaa 2001—2003. Tuolloin kauhukakarasta tulee profeetta: hän jakaa saman venäläisen kirjailijakohtalon kuin Dostojevski ja Solženitsyn.
Limonovissa on kiehtovia anekdootteja, mutta myös asiavirheitä. Carrèren jotkut kannanotot oudoksuttavat, kuten Putinin kutsuminen «suureksi valtiomieheksi». Kirjassa vilisee väärin kirjoitettuja venäjän sanoja, ja venäläiset nimet on translitteroitu ranskalaisittain. Nämä pikkuvirheet eivät haittaisi, jos Carrère saisi Limonovista irti muutakin kuin mediaseksikkään elämäntarinan. Päähenkilön pinnan alle ei kuitenkaan päästä, eikä Limonovin elämän paradokseista saada kovin paljon irti.
Kiinnostavampaa kuin lukea Limonovin edesottamuksista olisi se, että häneltä viimein suomennettaisiin kokonainen teos.
Entä mitä Limonov kertoo elämästämme toisen maailmansodan jälkeen? Kuvaako se kenties vieraantuneen intellektuellin vaeltelua poliittisten ja taiteellisten herätteiden pyörteissä? Vai onko se tarina narsismista ja elämän muuttumisesta julkisuuden tavoitteluksi? Olemmeko lopulta saapuneet maailmaan, jossa maailmankatsomuksilla ei ole enää merkitystä, ainoastaan «hyvällä tarinalla» ja sillä sähköllä, jonka se yleisöstä irrottaa? Tämä jälkimaku jää ainakin Carrèren teoksesta.
«Plaza», 12.06.2013
